Liian

Liian kiihkeä, liian tunteikas, liian omistushaluinen, liian vaikeaselkoinen, liian, liian, liian, liian,...

Putosin pilvenhattaraltani ja maa oli kovaa ja kylmää. Alhaalla odotti peili, josta ne kaikkein huonoimmat piirteeni katsoivat takaisin. Hullun peilitalon peili, sellainen, jossa näkyy vain viat, ja minä unohdan autuaasti, että peili vääristää. En usko vaikka minulle niin kerrotaankin. Keräsin murtuneita osiani, kaavin itseäni kokoon. Nekin palat minusta, jotka ovat niin sietämättömiä. En osaa olla ilman niitä. Mustasukkaisuuteni ja jatkuva ajatteluni, pohtimiseni ja teorioideni vääntely ja kehittely. Yhdessä hetkessä vaadin toisen niin lähelle, ettei toinen saa happea. Toisessa hetkessä torjun, torjun kuin en tahtoisi ollenkaan. Toinen jalkani koko ajan ulkona. En ihmettele läheisten väsymystä, en ihmettele tahtoa karata. Tahtoisin miellyttää, olla juuri se joka on hyvä. Tahtoisin olla kova ja selviytyä, olla riippumaton. Kuolema on elämässä mukana. Se on pajukorissa, jota aina kannan mukanani.

Minä outolintu, siivet hakattuna. Siipien pienet luut murtuneena liian monta kertaa. Väärin luutuneet. Kävelen laahaten niitä perässäni. Horjuen, välillä liverrellen, välillä laulaen, toisinaan tuntien sen kroonistuneen kivun. Viime yönä piirtelin lintuja, joiden siivet ovat rikki. Niillä oli isot sotkuiset silmät ja avonainen nokka, josta kuuluu äänetöntä huutoa.

Eilen olin suurten aurinkolasieni kanssa kirjastossa. Mietin näkyykö se, näkyykö se miten raahaan rikkinäisiä siipiäni. En usko. Minä hilpeästi heitin huulta kirjastonhoitajan kanssa. Mietin huomasiko se minun seisovat pupillini. Hihhiih ja hahhaah, minä sosiaalinen ihminen. Tottelen normeja ja vuorovaikutussuhteiden sääntöjä, oli tilanne mikä tahansa. Puujalkavitsejä vähän tilannetta keventämään.

Mä olen niin loppu itseäni. Olen niin kaukana hyvinvoinnista etten tunne muuta kuin tuskaa. Otin kirjastosta koneen. Sellaisen tympeän, jonka ääressä seisotaan ja kansa vaeltaa ympärillä. Jokin outo psykoottinen tila, skitsomainen hetki elämässä. Huutelin mielessäni: "tulkaa kaikki katsomaan. Elossa oleva kuollut seisoo tässä. Se on tuskainen kun sen pitää olla vaikka se ei tahtoisi." Kirjoitin sähköpostiini merkintää itselleni. "Tapa minut. Kuole. Mä olen turha. En tarpeellinen. Mä olen rampa, raajarikko. Tässä ihmisten keskellä seisoo joku jota ei pitäisi olla. Joku joka on velvollisuudesta."

Tapa-ääni oli niin voimakas. Mietin näkyyköhän se? Kuuluukohan se? Tajusikohan kukaan ohi kävelijöistä minkälainen ihminen siinä seisoo? Sellainen mitättömyys, helposti ohitettava, ruma, niin uskomattoman ruma ihminen. Se mitä olen on inhottava, se millä yritän peittää sen mitä olen on ruma. Mä olen piilossa ihmisten katseiden alla.

Kirjoitin sähköpostiini kaikki unelmat, joista luovuin. Kaikki se, mikä on mahdotonta ja saavuttamattomissa. "Kaikki yritykset epäonnistuneita, uudet tuhoontuomittuja. Jäljellä Velvollisuus olla. Musta tuntuu, että mun harteilla on miljoona tonnia utua. Kivi keuhkojen päällä hakkaa. Se hakkaa ja hakkaa ja hakkaa. Ajaa sydämen rytmihäiriöön. Mä en pidä oksentamisesta, tai verestä. Nyt tiedän, miten tapan itseni. Niin yksinkertaista, etten ymmärrä miksi en tajunnut sitä aiemmin. Nyt mä tiedän minne ihmiset katoaa. Mä tahdon samaan paikkaan. Se tuli salamana. Kun vuorokauden miettii miten niin sitten se tuli. Mä mietin ja mietin ja mietin. Mulla on kaikki tarvittava ja se on kovin yksinkertaista. Mä olen ihmisten keskellä ja kuolen tässä. Kukaan ei huomaa mitään. Ei vaikka mä huudan."

Siinä mä kirjoitin, ja ihmiset vaelsi ympärillä. Mussa oli jäykkä hymy ja luovuttajan asento. Mä tiedän, ettei sitä silti näkynyt. Jos joku olisi tuon ruudultani lukenut, hän ei olisi sitä kasvoitani uskonut. Minä olisin hymyillyt herttaisesti ja sanonut olevani pahoillani, että älä murehdi, kyllä minä selviän, en minä mitään pahaa itselleni tee, älä suotta huolehdi. Kyllä minä aina pärjään.