Kertoisin tarinan, jos osaisin. Istuisin alas ja kirjoittaisin pitemmästi, mikäli se mitä kirjoitan olisi lukemisen arvoista. On olemassa todellisuutta, joka todella on kauniimpaa kuin sanat. Sanat ovat vain rakennelma siitä todellisuudesta, yritys kuvata totuutta. Siinä on jotain taikaa kun tuuli iskee kasvoille. Jos on mahdollisuus vain tuntea se, pystyy seistä ja antaa sen tapahtua. Sateella ja auringonpaisteella on sama vaikutus, kokeminen, tunteminen, näkeminen, kaikki sen vaivansa arvoisia.
Ajatukset pauhaavat ylikierroksilla. En osaa pysäyttää. Siksi näin paljon blogikirjoituksia viime aikoina. Nyt jos koskaan tarvitsisi hetkessä olemista, pysähtymistä.
Heräsin aamulla energiaan ja kaipuuseen. Tai aamulla ja aamulla, puolenpäivän aikaan. Toistaiseksi olen saanut keitettyä itselleni kahvit ja hoidettu internetpelit. Ai niin, heitinhän minä henkarit vaatekasan viereen. Kotitalousihme pesi pyykkiä ja jätti ne päiviksi pyykkikoriin rypistymään. Eilen kaadoin ne lattialle, kutsuttakoon sitä vaiheeksi pyykkieni matkalla kohti kaappia, jonne ne kuuluvat. Kaikki tapahtuu nykyään vaiheissa. Ei riitä pitkäjänteisyys tai jaksaminen minkään suorittamiseen alusta loppuun.
Olen herättyäni miettinyt kahta asiaa, milloin olen viimeksi tuntenut hetken onnellisuutta ja miten voisin kääntää kellon takaisin ja aloittaa alusta. Olen ammattilainen syyllisyydessä ja häpeässä, mutta hyvin harvoin sorrun toivomaan uutta yritystä. Lähinnä olen ollut kiitollinen kuluneesta ajasta. Siitä miten ajat ovat lopullisesti takana ja minulla on ollut lähinnä pelko, että joutuisin kokea kaiken uudelleen. Jokin osa minusta kai tietää, että olen tehnyt valintoja elämässäni olosuhteiden pakottamana ja riskit ymmärtäen tai sitten en usko, että minulta voisi tämän parempaa vaatia.
Naapurin lapset kirmaa ulkona. Olen ajatuksissani ollut viime keväässä, siinä hetkessä kun tytöt juoksivat syliini. Se on voimakkain onnen kokemus, jonka muistan. Siihen täytyy nyt tarttua tiukemmin. Se täytyy pitää lähempänä.
Mä en edelleenkään saa päähäni, miten olen aiemmin näistä selvinnyt. Sain jossain vaiheessa katkaistua sen luovuttamisen selviytymiskeinona ja nyt se pitäisi tehdä taas. Mulla on selvästi puutetta rohkeudesta. Pelontunteita on niin paljon. Pelkään omaa kykenemättömyyttäni selvitä. Jos jättää syiden pohtimisen vähemmälle ja miettii mitä sille voi tehdä. Jossain vaiheessa syitäkin on mietittävä, mutta ei nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti