Kuulemma

Tehnyt hakemuksen, pessyt pyykkiä, syönyt terveellisesti, ottanut lääkkeensä ja on koko ajan vähällä purskahtaa itkuun. Jokin sanomaton vaivaa, sellainen nimeämätön, hahmoton ja muodoton. Päivä on täynnä ajatusten ja tunteiden varjoja, joista ei saa kiinni. Jospa joku ottaisi tämän kaiken pois harteiltani. Joskus uneksin siitä, että voisin mennä jonnekin ja nukkua kunnes kaikki on ohi. En usko, että menettäisin suuria. Jutun juoni löytynee siitä.

Hellyyttä kaipaan, välittämistä, silitystä ja tuudittelua. Kaipaan jotakuta näkemään minulle tulevaisuuden, johon voin uskoa. Minä näen toisille reittejä, löydän useimmille lohduttavia sanoja, tiedän senkin milloin pitää olla vain hiljaa ja antaa toisen puhua. Sokea on käsikopelolla oppinut miten pimeydessä toimitaan. Kaipaan kumppania vierelle, sellaista joka vuorollaan vie rohkeasti kun minä en jaksa. Joku joka antaa minun välillä viedä, tahtoo uskoa sanojani, tarkoitustani, osaamistani. Hänellä pitäisi olla uskoa kun minulta se loppuu ja hän toivoisi silloinkin kun ei enää usko. Miten minä voin jaksaa luovuttamatta, jos häneltä loppuu toivo. Ja hänen täytyisi tahtoa silittää kasvojani ja hiuksiani. Suudella usein ja olla hellä.

Kaipaan sellaista turvallisuutta, jossa voin olla vapaa. Ettei tarvitse hiipiä varpaillaan ja pelätä, uskaltaako olla tyhmimmillään, tunteellisimmillaan, tarvitsevimmillaan ja vaativimmillaan. Voi olla kaikki se mitä itsessään eniten vihaa ja tulla silti siedetyksi. En usko muiden kestävän itkuani tai vihaani. En usko toisten jaksavan suruani tai rakkauttani.

Olen väsynyt. Mieli on rauhallinen. Se kaipaa suklaata. Minua pyyti ulos mies, joka kuulemma pitää minusta naisena. Lupauduin mennä, nyt tunnen, etten tahdo. Ehkä kai voisi vielä peruakin, en tiedä. Komea se on ja pitkä, saisi minua parempia varmaankin, vaikka olen minäkin ihan hyvä. Ainakin minulla on kuulemma kauniit hiukset.