Päivää

Voi mitä unia. Olin kotona taas. En ollut siinä talossa, joka se lapsuuden koti nyt on vaan se koti, jollainen se oli silloin. Siinä on eroa, nyt se on materiasta tehty talo, joka on täynnä muistoja, mutta lapsuudessa se merkitsi niin valtavasi. Se oli kaiken ydin, se oli turva. Mulla oli turvallinen lapsuus. Kun mun mieli järkkyy pahasti näen usenkin unia siitä, että se talo on turvapaikka, jonka ympärillä varjot kiertelevät.

Ystävä oli kirjoittanut koskettavan viestin. Se ihminen näkee mun läpi ja osaa sanoa oikeat asiat. Nytkin se kirjoitti ne kaikki tunteet sanoiksi, joiden ympärillä omat ajatukset pyörii uskaltamatta antaa niille nimeä. Mä en rankaise itseäni. Mä voin pitää pääni pystyssä.

Sijoituskoiran omistajakin kirjoitti, tyttöä ollaan tulossa katsomaan torstaina. Ottaa yhteyttä, mikäli se menee pieleen, vaan tuskin. Siellä olisi se mutkahäntäinen tyttö vielä vapaana. 800 euroa. Mitä sitä myisi? Mulla ei ole mitään niin arvokasta. Jos koko maallisen omaisuuteni myisin, mulla olisi siihen ehkä varaa, juuri ja juuri, mutta sitten en omistaisi mitään. Kaikki mitä mä omistan on korkeintaan muutamien eurojen arvoista, useimmat vain senttien, monet täysin arvottomia. Kirpputoritavaraa, käytettyä, vanhaa, kulunutta ja arvotonta. Mulle materia ei ole koskaan kertonut mun arvosta ihmisenä. Mä olen täsmälleen samanarvoinen kuin kuka tahansa, jolla on jotain kallista. Mun arvottomuus syntyy masennuksesta, hyödyttömyydestä, kyvyttömyydestä. Asioita, joita sitten yritän lunastaa käytöksellä ja olemuksella.

Niin, kurkusta ei löytynyt ekassa viljelyssä angiinaa, tutkivat lisää. Pöh.

Kahvit juotu, päivääkin vielä jäljellä. Mihin sen kaiken ajan käyttäisi. Palaan varmasti kirjoittamaan myöhemmin lisää.