Elossa

Tässä, äitinsä olohuoneessa istuu musta aukko. Sen sisälle hukkuu kaikkeus ja määrättömästi kaikkea. Vai mahtuuko?

Makasin vuoteessa aiemmin illalla sikiöasennossa. En ajatellut itsetuhoa vaan itsensä tuhoamista. Muistan joskus miten minulla oli liikkuessani kaupungilla tapana ajatella jokaisella askeleella lyöväni puukon itseeni. Jokainen askel rangaistuksena olemassa olosta. Terävä puukko reisiin, vatsaan, kaulaan. Minulla on kehossani useita lempipaikkoja, johon voisin laittaa puukon. Kaulassani on kohta, joka juuri tälläkin hetkellä kerjää sitä. Tänään tuhosin ajatuksissani paitsi kasvoni, myös rintani. Taistelen halua vastaan leikata hiukseni. Toivoisin voivani kyniä pääni ja sitten viiltää ihoni auki. Kasvoista, haluan tuhota kasvoni. Luoja miten tänään vihaankaan sitä, jota välttelen peileissä. Jotkut teettävät arpitatuointeja, minä tahdon sen tyydytyksen kun tuhoan kaiken sen, mitä niin paljon juuri nyt vihaan.

Arvottomuutta ja riittämättömyyttä. Kyvyttömyys hyväksyä omat puutteensa. Sielussa tuntuu pahalta. Se on kipua, joka ei lakkaa. Hys, tästä täytyy olla hiljaa. Ei kerrota kenellekään asioita, rikkomisesta, tuhoamisesta, riistämisestä. Ei puhuta siitä, miten makaat paikallasi ja itket ja sinua naidaan. Revit kaiken lopuksi peittoa päällesi ja kieltäydyt ajattelemasta seuraavaa päivää. Seuraavina päivinä on harvoin tapahtunut hyviä asioita. Ei puhuta yksinäisyydestä, kieltämisestä, vähättelystä. Ei kerrota, millaista on tulla haukutuksi tyhmäksi päivä päivän perään. Ei puhuta aikuisten ärtymyksestä ja vihasta, punaisesta naamasta, joka huutaa. Ei kerrota sitä, miten kerta toisensa jälkeen tulee nostetuksi esiin osaamattomuuden vuoksi. Ei kerrota siitä, miltä se tuntuu kun ei riitä. Loputtomasti lähes, ikuisesti melkein. Se yksi ja ainut, jonka ääntä tahtoi kuunnella tuntikausia puhumassa sanoo, ettet riitä. Et ole tarpeeksi. Ei puhuta siitä miten et voi tehdä mitään ja kaikki on valintasi ulkopuolella. Ei puhuta siitä kun istut sohvan käsinojalla ja kuoleva mies, joka on isäsi itkee ja pitää kädestäsi kiinni. Ei puhuta siitä miltä tuntuu 16-vuotiaana kantaa luurangoksi laihtunutta isäänsä vessaan. Ei kerrota lukemattomista hetkistä, jolloin olet itkenyt koiran turkkiin, kun olet muuten ollut kyvytön itkemään. Ei puhuta siitä, miten valahdit maahan löydettyäsi koirasi kuolleena. Ei kerrota kenellekään, koska se on kaikki merkityksetöntä, eikö niin. Mennyttä, historiaa, jokainen hetki on uusi hetki valita.

Mä olen täynnä surua ja vihaa. Olen itku, joka valuu kyynelinä poskilleni. Olen kyvyttömyys tuntea itseäni hyvänä, älykkäänä ja kauniina. Tänään syliini juoksi 4-vuotias tyttö, rutisti kädet ympärilleni ja sanoi, että on ollut ikävä. 17 tunnissa kertynyt lujan halauksen verran ikävää. Minut on kuitenkin tehty rakastamaan, ei ottamaan rakkautta vastaan.