Menin nukkumaan 6:38. Voi perkele!
Heräsin kello 14:47. Voi vittu!
Näin unia puukotuksista, tappeluista, lyönneistä, hiuksista repimisestä, hakkaamisesta. Mun unet ei kohtele mua hellästi. Unet täynnä pelkkää väkivaltaa, hylkäämistä, torjumista, tuskaa, vihaa, inhoa ja sellaista koko "yön". Herään itkien, enkä tunnu osaavan rauhoittua. Ystäväkin on töissä, ei oikein ketään kenelle soittaa, siispä blogiin. Olen hakannut leukojani yhteen niin, että nyt on vaikea niitä avata. En saa itsestäni pois oloa, että olen kammottava, hirvittävä ja paha ihminen. Rinnan päällä istuu kivi, joka painaa kaikki maailmankaikkeuden painon, enkä saa happea.
Cymbalta on vienyt ruokahalun ja tekee kahvistakin pahanmakuista. Yritän harhauttaa ajatuksiani, mutten kykene. Tahdon keskeyttää nämä ajatukset päässäni, lopettaa ne, siirtyä johonkin rakentaviin ajatuksiin, sellaisiin, jotka ratkaisevat ongelmia. Se tuntuu nyt mahdottomalta.
Jotain on pielessä. Jotain on väärin. En tiedä mitä. On vain tunne jotain sivuäänestä, joka rikkoo rytmiä. En vain kuule sitä. Eilen olin väsynyt ja pidin vapaata itsestäni. Keskityin katsomaan kaksi tuotantokautta TV-sarjaa ja blokkaamaan ihan kaiken muun elämästäni. Unissa se sivuääni sai vallan ja sen tuloksena tuhosin itseäni unissani koko yön.
Ensi viikolla on psykiatri ja siellä pitäisi saada suu auki. Hoitajakin palailee lomilta. Itkettää oma saamattomuus ja väsymys. Cymbalta on tuonut selvästi lisää energiaa, mutta mielialaan se ei näytä vaikuttavan. Mä jaksaisin nyt ruumiillisesti paremmin, mutta henkinen lama jatkuu. Sellainen täydellinen kykenemättömyys. Voi miten raivostuttaa tämä.
Kahvi maistuu saatanallisen pahalta taas. Kaipaan läheisyyttä ja samalla omaa tilaa. Saisipa molemmat. Kaipaan tunnetta, että joku rakastaa, joku tahtoo minut, ehdoitta. Voisipa vain sukeltaa siihen onneen, mitä toisen kädet ympärillä tuo. Läheisyys tai edes kädet ympärillä eivät tuo onnea, jos ei tunne sitä jotain. Minut se vie vain lukkoon, pakottaa naamarin kasvoille ja tekee toimintakyvyttömäksi. Läheisyys vailla tahtomista. Hyvä ei tunnu nautinnolliselta, nautintokaan ei tunnu hyvältä. Korjaamisen sijaan se vain hivelee niitä kohtia, jotka ovat itsessä rikki. Syntyy ruumista irtautumisen kokemus, se samanlainen kuin silloin kun intiimihetki tuntui äärettömän pahalta. Se on kuitenkin erilainen.
Seksi saa mut menemään nyt lukkoon. Se saa mut katsomaan itseäni itseni ulkopuolelta. Mä katson itseäni samalla tavalla kuin silloin kun tein sitä pakotetusti. Nyt en katso samoin tuntein, mutta se lamauttaa. Se luo kehoon jännityksen ja tekee toimintakyvyttömäksi. Jälkeenpäin vain ajatukset ovat raskaat, en osaa ratkaista tätä. En tiedä miten edetä itseni kanssa. Yhdistän sen tunteeseen siitä, että paikallani voisi olla kuka tahansa. Silloin kun seksissä on kyse vain toisen itsekyydestä ja toisen tarpeen täyttämisestä ja toinen tekee sen vain toista miellyttääkseen vailla aitoa intohimoa ja halua. Roolien kääntyminen sen tekee. Lamaannun omasta tunteestani olevani hyväksikäyttäjä. Mä en tahdo seksiä ilman molemmin puolisen halun tunnetta, se rikkoo.
En tunne piristymistä nyt, unet vei jonnekin syviin vesiin nyt. Karkuun, pakoon ja pois, huutaa mieleni. Kivi rinnan päällä hypähtää sen verran, että se suistaa sydäntä rytmistään. Happi ei liiku kunnolla. Tekee mieli tilata terveysasemalle aika omalääkärille, mennä sinne ja itkeä vihreäruskeille silmille, etten vieläkään voi hyvin, että sen pitää pelastaa mut minulta itseltäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti