Uusimmassa taustakuvassa eli templatessa ei näy kellon aikoja. Miksi. Miksi tehdään templateja, joista puuttuu kellonajat ja/tai päivämäärät? Olen ladannut ihan liian monta taustaa vain huomatakseni asentamisen jälkeen jommankumman puuttuvan. Milloin opin.
Kävin suihkussa. Tämä on juuri sitä välttämätöntä informaatiota blogissa kirjoitettavaksi. Piti pestä itsestä pois kaikki jäljet. Eihän se onnistu, sielu ei puhdistu ihoa hinkkaamalla. Noh, nyt olen puhdas ja vatsassa on kalapuikkoja. Pakastimen ovi oli auki. En tiedä miten pitkään se on ollut auki. Mä olen peräänkatsottava tohelo. Enkä ole päässyt ulos.
Äiti ei avusta koirassa. Se ei anna lainaan niin paljon rahaa. Yritän nähdä asiaa äidin näkökulmasta, en onnistu. En tiedä miksi hän ei tee niin. Hän on koiran ottamista vastaan. En tiedä miksi. Itsellään sillä on kaksi koiraa, joista se ei jaksa huolehtia. Mä jaksoin omasta koirastani huolehtia paremmin kuin se on yhdestäkään koirastaan huolehtinut ollessani vaikeasti masentunut. Koulutin koirani paremmin kuin se on yhtään koiraansa kouluttanut. Ruokin ja huolehdin. Kai se pelkää joutuvansa huolehtimaan siitä koirasta. Jätin edellistäni sille joskus hoitoon, silloin harvoin kun lähdin baariin tai sellaisten ystävien luo joilla oli allergiaa tai lemmikkejä. Siskolta kuulin muutettuani, että se oli rutissut, että olin luvannut hoitaa koiraa ja sitten muutinkin muualle. Siskon närkästys, niin valtava kuin se olikin ei tavoittanut omia tunteitani.
Päivä on ollut pitkä. Ajatukset hajonneita ja harhailevia. Tylsä, niin mulla on tylsää. Ollut jotenkin hauras lähtemään ulos tänään. Huomenna sitten. Päivän kerrallaan, ajatus kerrallaan.
Nyt täytyy ryhtyä ajattelemaan omaa kuntoutumistaan. Sidoin sitä liiaksi toiseen ihmiseen tässä välillä. Keskityin ihmissuhteeseen, vaikka olen kyllä hahmottanut, että siitä on ollut myös hyötyä. Ihmissuhde nosti paljon asioita käsiteltäviksi ja olen niitä tässä sitten käynyt läpi. Viime yönä pohti, että eihän mulla jäänyt käteen mitään, mutta se on virhe, mä tiedän nyt, että oikean kumppanin kanssa musta olisi parisuhteeseen. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Tarvitsen vain oikeanlaisen ihmisen. Itsessä on paljon kehitettävää, mutta ei se ole mahdotonta. Eilinen riitely osoitti puutteita mun osaamisessa riidellä, mutta mä toisaalta koin tilanteen sellaisena, että riitaa käytettiin tekosyynä heittää mut pois. Yksittäiset riidat ihmissuhteessa ovat normaaleja, niistä pitää puhua ja päästä yli, mä en tällä kertaa ottanut hatkoja.
Tämä on nyt tylsää, mutta mä kirjoitan tätä kaikkea itselleni. Etsin syytä sille, miksi mä en ole hajonnut, mitkä asiat pitää mua pinnalla. Tässä on nyt jotain selviytymisen kannalta oleellista taas. Tässä ei ole kyse toisesta osapuolesta, hänen täytyisi kaivella itse omat sontansa, ne ei kuulu mulle. Mitä mä opin? Miten mä selviän? Mä erotan tässä tilanteessa kaksi asiaa erilleen, sen kuka minä olen ja miltä musta tuntuu ja se kuka hän on ja miltä hänestä tuntuu. Puhun itsestäni, omista rajoistani ja ennenkaikkea omasta vastuustani tapahtuneesta. Mistä minä olen vastuussa?
Mä olen vastuussa puheenaiheen valinnasta.
Mä olen vastuussa omasta mielipiteestäni.
Mä olen vastuussa omasta reaktiostani toisen reaktioon.
Mä olen vastuussa omasta tilanteen ratkaisuyrityksistäni.
Kaksi ensimmäistä liittyy toisiinsa, ne ovat asioita, joiden takana voin edelleen seisoa. Ne ovat mielipiteitä, jotka perustuvat omille pohdinnoilleni ja toisaalta päätöksilleni siitä millaisena näen maailman. Mä en ole mielipiteissäni jyrkkä, vaan sovitteleva, ne ovat harkittuja ja itselleni riittävästi perusteltuja. Mut tuntevien luulisi tietävän tämän, mikäli sitä ei minusta näe, ei mua tunne.
Oma reaktioni toisen reaktioon ja tilanteen ratkaisuyritykset. Tässä osassa mun on kannettava vastuuta. Mä en saanut pidettyä hermoja kurissa. Yritin aika pitkään saada sanoja väliin ja aloittaa dialogia, mutta se ei toiminut. Jossain vaiheessa toisen reaktio meni multa yli ja kun raja, jossa toinen tietoisesti lähtee loukkaamaan ja satuttamaan ylitettiin, multa paloi niin sanotusti käämit. Mä en pysty syyttää tässä kohtaa itseäni liian raakasti. Mä yritin pitkään hyvällä, mutta en saanut vastakaikua, päinvastoin. Lopulta tuli kaksi sanaa, joita en pysty antaa anteeksi. En oleta, että hän edes tajusi, mitä teki, jos tajusi, se julmuus oli erittäin pahaa. Toivon, ettei se ollut tietoista, etten niin pahoin väärinarvioinut toisen luonnetta. En nähnyt hänessä julmuutta. Toivon, etten ole väärässä.
Jokaisella on olemassa niitä rajapaikkoja, tällaisella mielenterveydeltään heikolla niitä on paljon. Mun isän kuolema on jotain sellaista, joka on offlimits. Sen käyttäminen mun loukkaamiseksi osoittaa joko täyttä tilannetajuttomuutta tai huomattavaa julmuutta. Kun mä päästän ihmisiä lähelle, se on niitä asioita, joita yritän kertoa. "Tämä tässä, nämä kaikki asiat tässä ovat sellaisia, jotka on kipeitä. Älä koske niihin, kuin hyvin varovasti." Mun ulkonäkö ja älykkyys, kyvykkyys ja arvokkuus ovat myös sellaisia asioita, joissa on syytä varoa. Mun perhe on mulle kokonaisuudessaan tärkeä, se on kritiikin ulkopuolella suurimmalta osalta ihmisiä. Nämä asiat ovat niitä, joiden kanssa sitä tekee työtä. Ne on niitä hauraita asioita. Ne ovat asioita, joiden paljastaminen hauraaksi kohdaksi itsessä on luottamuksen osoitus. "Tämä on heikko kohta. Luotan sinuun sen kanssa, älä tee minulle väärin." Kun sitten toinen lyö juuri sinne missä tietää sen tuntuvan, se ottaa erityisen kipeää, koska luottamus särkyy.
Mennyttä siis. Hän menee eteenpäin ja minä myös. Tuskin enää kohtaamme. Se on ohi. Huominen on yhtä päivää helpompi. Mä yritän ottaa opiksi, kantaa vastuuni ja lopulta, kaiken tämän kirjoitettuani, en osaa olla tuntematta toivoa. Miten omituista. Tuli toiveikas olo. Ei kaikki olekaan mahdotonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti