Monien mutkien kautta päivystykseen. Päivystyksessä vastaanoton sairaanhoitaja toteaa juuri sillä äänensävyllä, jota ei tahdo kuulla: "vai että kurkku kipeä". Tekee mieli alkaa perustella. "Hei, mä oon oikeasti huonossa kunnossa, tuossa äskenkin meinasin teidän hienoon aulaan oksentaa. Mun kurkku on tosi kipee ja on kuumeinen, karsea olo. Älkää laittako mua tyhjin käsin kotiin, mä jouduin puhua itseni muutenkin jo sataan kertaan ympäri tullakseni tänne. Meinasin jäädä bussiin ja matkata jonnekin huitsin vitun kuuseen mielummin kuin tulla tänne. Pääsenhän mä vastaanotolle, olkaa niin kilttejä, mä olen ihan oikeasti kipeä."
Sitten istuin kaksi tuntia odotushuoneessa, enkä tajunnut kun mua huudettiin. Seurasin vain yhtä pikkupoikaa, joka oli ehkä maailmanhistorian suloisin pikkupoika. Se oli ehkä sellainen kaksi vuotias ja sillä oli soppalautasen kokoiset isot mustat silmät ja kyömynenä, tummanruskea tukka ja hymyilevä suu. Aivan ihastuttava pikkumies. Huoneeseen päästyäni sairaanhoitaja mittasi kuumeen, jota mulla ei tietenkään sillä hetkellä ollut, otti sormenpäästä verinäytteen ja mittasi tulehdusarvot, jotka ei tietenkään ollee koholla ja lopuksi työnsi kurkkuuni tikun ja kaiveli nielurisojani. Tuloksen kuulen maanantaina. Hiphurraa.
Paluumatka oli menomatkaakin mielenkiintoisempi kun triplasin matka-ajan ja kilometrit päästäkseni kotiin. Hienoa miten julkinen liikenne pelaa. Omaa tyhmyyttä vaan kun ei osaa käyttää bussilinjoja oikein.
Mulla on 5 euroa rahaa. Hieno homma. Rahattomuus on aika helvetistä kyllä. Eiköhän sitä taas jotenkin selviä. Jos saan antibiootit, ne vaan ei saa maksaa 5 euroa enempää.
Tunnen itseni vanhaksi ja vastenmieliseksi. Ällötys olo aiheuttaa ahdistusta, miten sitä tästäkin tilanteesta taas itsensä onkisi kuiville. Päivystyksessä oli anorektisen laiha nainen. Sen rintalasta ja kylkiluut näkyi avoimesta kaula-aukosta. Ohut, läpikuultava iho siinä päällä. Juuri nyt sairastaisin mielummin anoreksiaa kuin ylipainoa.
Täytyy kai yrittää kirjoittaa tästä yli. Katsos mun päässäni on tällä hetkellä hyvin voimakkaita mielikuvia ihon auki viiltämisestä. Uskon, etten tee sitä. Uskon siihen ja yritän kaikkeni tietääkin, etten tee sitä. Kyse ei ole tällä hetkellä edes itsensä hengiltä ottamisesta vaan tuhoamisesta. Tekee mieli tehdä itsestään se, millaiseksi itsensä tuntee. En osaa eritellä nyt tästä sitä kaikkea mitä päässä liikkuu. Yritän.
Siinä on niin paljon vihaa ja pettymystä. Syyllisyyttä, häpeää ja halveksuntaa. Tässä on sitä katkeruutta ja lapsellisuutta, joka kiljuu kaikille niille, joille en kelpaa, eniten itselleni, että jos sitä kerran on niin arvoton ja vailla merkitystä itsensä tuhoaminen on tuolloin myös merkityksetöntä.
Tässä tunteessa on niin paljon hylättynä olemista. Sitä on jätetty yksin, olen jättänyt itseni yksin. Tässä on niin paljon rakkaudettomuutta ja riittämättömyyttä. Kukaan ei halua tai tarvitse. Osa minusta tietää näiden ajatusten lapsellisuuden ja itsekeskeisyyden, mutta iso osa pyytää lupaa saada tuntea sen mitä tunteita onkaan. Ettei tarvitsisi olla järkevä, joustava, periksiantava, anteeksipyytävä ja empaattinen.
Kotimatkalla bussissa oli tyttö, joka itki. Minä väsyneenä omasta päivästäni, huomasin tosissani miettiväni mitä teen. Minussa asuu joku saatanan laupias samarialainen. Estin itseäni tekemästä mitään. Totesin, että ole kahden pysäkin päässä kotoa ja kaikkien maailman itkevien murheet eivät kuulu minulle. Mutta sen hetken, sen pienen hetken mietin tosissani, mitä minä teen. Idiootti. Mun intuitio sanoo, että se itki parisuhdetta. Se oli sen näköinen. Se itki pois kulunutta rakkautta. En voi kuitenkaan olla varma, enhän lopulta sitten kysynyt.
Rakkaus kuulemma parantaa. Mun usko rakkauteen on jotenkin kuollut. Uskon rakkauteen, mutten minulle. En usko enää rakkauteen minulle. Minussa ei ole mitään rakastettavaa kenellekään.
Väsyttää taas. On jo yö ja saakin siis väsyttää. Tämä päivä on pakotetusti hyvä päivä. Tämän oli pakko olla hyvä päivä, sainhan aikaan niin paljon. Mä vielä jotenkin selviän tästä ahdistuksestakin. Hyvä tyttö! Sinusta välitetään, se riittää, et sinä rakkautta tarvitse, ethän...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti