Nukkunut mömmöjä pois elimistöstä. Nukkunut kipua pois elimistöstä. Fyysistä ja henkistä kipua. Ajatukset ja tunteet ovat edelleen sekavat. Viime yönä sain kuitenkin syttymään sisälleni yhden valon. Se vaati taas täydellisen pimeyden, että kykenin löytää katkaisijan.
Ahdistus ei lähde kotona nukkumalla, mutta olen toistaiseksi kyvytön työhön tai opiskeluun. Sen on muututtava, on tehtävä jotain, edettävä. Mitä siis ja minne. Psykpolin tädin kanssa on kuukauden tauko juttuhetkissä. Sinä aikana pitäisi itsensä saada pidettyä kuosissa. Ystävän mielestä tarvitsisin ihan oikeaa terapiaa, sellaista missä ihan oikeasti lähdettäisi kaivamaan syitä ajattelumalleilleni. En osaa olla erimieltä. Mussa on niin paljon ajatelumalleja, joiden syntyhistoria on jossain niin kaukana, etten usko, että niihin kevyellä "tunti-viikossa-miten-on-mennyt" keskusteluilla päästään edes pintaa koskettamaan. Itse ne tiedän parhaiten, mutta yksin en niiden kanssa selviä.
Hahmotan ongelmani nimenomaan liittyvän skeemoihin. Kyse on tavasta nähdä kaikki, ihan kaikki. En luule, että päänsisäinen maailmani on kokonaan vinksahtanut, mutta jotkin osat siitä tekevät elämästäni vaikeampaa kuin itselleni olisi hyväksi. Mä näen esimerkiksi itseni tavalla, joka ei ole hyväksi.
1. Mä näen älykkyyteni ja taitotasoni sellaisena kuin se minulle on 7-8 vuotiaana ensimmäisen kerran ja siitä eteenpäin vuosia päivittäin kuvattu, puutteellisena, lähes vajaamielisenä.
2. Näen, sosiaaliset taitoni ja arvoni sellaisena kuin, mitä se oli syrjityllä ja pahasti koulukiusatulla 11-vuotiaalla.
3. Näen seksuaalisuuteni 16-vuotiaan kaltoinkohdellun lapsen tasolla.
4. Tunnen turvallisuutta, jatkuvuutta ja uskoa elämän kantamiseen yhtä paljon kuin 17-vuotias, jonka isä on juuri kuollut ja äiti hylännyt.
5. Koen itseni yhtä pystyväksi kuin 20-vuotiaana, kun romahdin täydelliseen toimintakyvyttömyyteen masennuksen vuoksi.
6. Tunnen itseni yhtä viehättäväksi kuin jokainen minulle huudettu "Hyi vittu miten lihava!" "Laihduta läski!" jne. huuto, joita kuulin ollessani lihavimmillani 24-vuotiaana.
7. Näen mahdollisuuteni saada terve tasapainoinen parisuhde yhtä todennäköisenä kuin sillä hetkellä ollessani 26-vuotias ja rakastamani mies sanoo minulle itkien että on rakastanut minua niin kuin mies rakastaa naista, muttei meillä ole tulevaisuutta.
En jaksa kaivaa nyt syvemmälle, en pysty mennä nyt syvemmälle. Kaikki nuo ja sadat muut pienet hetket ovat tehneet päähäni skeeman minusta. Siitä kuka minä olen. Yritän kovasti päivittäin tehdä töitä todistaakseni itselleni olevani väärässä. Nyt tuntuu, että olen liian väsynyt. Kovin väsynyt taistelemaan itseäni vastaan yksin. En luovuta. En saatana luovuta. Mä teen tämän sillä vihalla. Kaikki se viha, joka on aina alistettuna ollut minussa. Kaikkina niinä hetkinä kun olen tuntenut, että minua kohdellaan väärin, minua poljetaan, ymmärretään väärin, kohdellaan huonosti. Kaikki se viha on aina kohdistunut minuun itseeni. Se on minun vikani kun olen tyhmä, enkä opi. Minun vikani, etten osaa tehdä ystäviä. Minun vikani, kun en osaa asettaa rajoja, vaatia tai puollustaa itseäni. Minun vikani on olla sellainen, jota ei voi rakastaa. Minä olen vihannut itseäni, entä jos alkaisinkin vihata maailmaa takaisin? Alkaisin rakastaa itseäni ja vihata ihmisiä?
Vittu. Maailma on täynnä itsekkäämpiä, kusipäisempiä, hyväksikäyttäjä paskoja, joita toiset ihmiset rakastavat. Niille annetaan kaatamalla rakkautta ja hyväksyntää. Jos on kiltti ja empaattinen, huolehtii toisista ja välittää, tulee syödyksi. Ryhdynkö sellaiseksi, kovetan sen korkean moraalin, jonka isäni on minuun istuttanut? Minun hieno, älykäs, sivistynyt isäni. Minun isäni on syy miksi minä olen kiltti ja välitän. Minun isäni on syy, miksi tunnen empatiaa ja huolehdin. Nämä typerät geenit ja se typerä kasvatus, jota se antoi. Isä ei tullut syödyksi, sille annettiin päähän kasvain, joka mädätti sen aivot ja kuihdutti suuren miehen pois. Isällä oli voimaa, sen voima nousi nöyryydestä, jota mulla ei ole. Mä kuvittelen ansaitsevani jotain.
Kuvittele minut pahimmillani. Kuvittele minut valjastamassa kaikki tämä sisu ja sinnikkyys hamuamaan valtaa ja rahaa. Kuvittele minut käyttämässä kaikkea tietoa ja taitoani vain edetäkseni maailmassa, välittämättä jälkeeni jättämistä tyhjistä mielistä, joista olen imenyt kaiken. Kuvittele minut tarttuneena kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, joita olen jättänyt käyttämättä. Opiskelijapolitiikan kautta oikeaan politiikkaan, vähitellen, askel askeleelta. Kuvittele minulle yritys, jonka olen perustanut. Miten olen vähää kerralla laajentanut sitä ja vallannut markkinat. Minun työntekijäni luulisivat voivansa hyvin, ne antaisivat selkänahkansa minulle ilomielin. Minulla olisi kaikki ominaisuuteni, muttei omaatuntoani. Olisi vain käsitys kaiken hyvän kuulumisesta minulle. Kaikki se mitä maailmalla on tarjota. Vuosia katsonut sivusta miten ihmiset toimivat, vuosia opetellut näkemään miten ihmiset tekevät. En haistelisikaan niitä empatiamielessä vaan haluten hyväksikäyttää. Sosiopaatti, psykopaatti, narsisti. Ja ihmiset rakastaisivat minua enemmän kuin nyt.
Nyt ahdistaa. Tekee mieli juosta kadulle ja etsiä kuka tahansa ja pyytää saisiko auttaa. Tehdä ihan mitä vaan. Pestä ajatus itsestäni jotenkin pois. Hyi helvetti. Jokaisesta ajatuksesta ottaa, kuuluu antaa takaisin. Mä vaan en pysy enää laskuissa. Kirjanpito heittää. En tiedä monenko ihmisen itkuja olen kuunnellut, monenko kuolevan kättä olen pidellyt, monenko ihmisen onnistumista olen vierestä hurraten seurannut. Kuinka monta tuntematonta on autettu, kuinka monta tuttua on revitty pinnalle. Olen tehnyt siitä elämäntehtävän. Se on tapa kerätä välittämistä, jota ei muuten saa. Kiitollisuutta, joka on katoavaa. Tapa olla minä. Haluaisin oppia uskomaan, että saan välittämistä muutenkin. Olen jo oppinut, että toisten hetkellisistä pelastamisista ei saa mitään pitkäaikaista takaisin. Ei edes kunnollista ystävyyttä, saati rakkautta tai välittämistä. Itselle jää vain mietintään, mitä minä sain? Taas hakeudun ihmissuhteisiin, jossa voin antaa ja odotan saavani jotain takaisin, mutta tapahtuu häiriöitä.
Minä lakkaan vastaamasta puheluihin. En vastaa viesteihin. Lopetan ihmissuhteen. Minä olen se, joka lähtee karkuun. Tämä on skeema. Ihmissuhdeskeema. Mitä tapahtuisi, jos laittaisin viestin kaikille niille ihmisille, joita olen elämässäni koskettanut. Puhelinlasku veisi konkurssiin, mutta ihan oikeasti. Minulla on niiden puhelinnumerot tallella. Kaikki ne ihmiset, joille olen antanut välittämistä ja sitten sulkenut pois. Vieläköhän ne palaisi? Vieläköhän ne välittäisi? Antaisiko ne anteeksi torjuntani? Lähettäisin tänään kasan viestejä sellaisille ihmisille, jotka olen vuosien varrella torjunut.
Olen nähtävästi poistanut numeroita puhelimestani enemmän kuin muistinkaan. Siellä olisi pitänyt olla toinen saman verran ihmisiä. Ihmisiä, joiden kanssa on istunut kahvikupin (tai siiderin) ääressä ja puhunut, tuntenut sielujen sympatiaa. Kaikenlaisia ihmisiä. On aika vähän ihmisiä, joiden kanssa en voisi tulla juttuun. Ihmiset ovat ihmisiä, niillä on eri kulttuurit, toimintatavat ja arvot, mutta tunteet ovat samat ja tunteet ovat se, jotka tekevät meistä ihmisiä, ja ne ovat kaikilla samat. Jotkut ovat eri mieltä, en välitä, uskon toisin. Sitä voi keskustella siirtomaapolitiikasta somalitutkijan kanssa soluhuoneistonsa keittiössä tai kerätä juhlissa ympärilleen lauman näyttelijäopiskelijoita olemalla dramaattinen ja huomiota herättävän tunteellinen (sisimmässään sitten nauraa niille kippurassa). Ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti