Hain sijoituskoiranpentua.
Kirjoitin huolellisesti tarinan ja kokeilen universumia, josko sieltä tippuisi onnenhileitä tännepäin.
Olin kirjoittamisen jälkeen vähän tyhjä ja tyhjyydessäni tein virheliikkeen, soitin äidille. Kai se oli jokin hyväksynnän hakeminen taas. Sitähän sitä vanhemmiltaan toivoo, rajatonta rakkautta ja hyväksyntää.
Ensin kuulin, miten koko perhe on siellä koolla ja pelaamassa mölkkyä siskon puutarhassa. Koko perhe, paitsi minä ja miniä puuttuvat. Hiljaisuus. (vittuperkelehelvettisaatana) Miniä on sentään laillisella poissaololla, on töissä ja sentään päästänyt tärkeimmän eli pikkuveljen kotiin. Ai, mikäs se sellainen pennunsijoitus on? No missä se pentu on? Ai niin kaukana, no millä sä sen meinaat hakea? Hiljaisuus. (saatanahelvettiperkelevittu) Vai niin.
Äiti se osaa, mä ihan turhaan pyydän siltä hyväksyntää. Ihan turhaan. Se ei koskaan sitä mulle anna ja silti mä sitä pyydän. Aikuinen ihminen toiselta aikuiselta. Mä varmaan vanhana mummonakin sitten pyydän äidiltäni, että saako vaiko eikö saa ja oliko hyvin tehty vaiko eikö ollut hyvin tehty. Tämä siksi, että mun äiti varmaan elää pitempään kuin minä. Se ei ole itse koskaan kaivannut keneltäkään hyväksyntää, miksi olisi. Mun äiti on jokin sellainen ylimmäinen virkamies, joka leimaa mun hakemuksia, jos leimaa. Mun sisko on aikoja sitten lakannut pyytämästä leimoja. Niiden dynamiikassa on sitten toisen blogin ainekset, mulle riittää tämä omani.
Mä olen aina ollut äitin tyttö. Aina. Siinä vaiheessa kun isä kuoli mun sisko teki jonkinlaisen pesäeron äitiin, pikkuveli oli liian pieni, joten se joka äitiä lohdutti oli minä. Rikkinäinen teinityttö. Noh, revin itseni muualle, enkä päässyt pakoon, päinvastoin, mun pakoyritys teki musta vielä riippuvaisemman. Jossain vaiheessa tilanne meni ihan kieroon. Mä olin sairas ja äiti otti itselleen miehen, joka ei oikein hallinnut tilannetta. Kukaan ei hallinnut tilannetta. Kammottavia aikoja.
Mä en kestä passiivista aggressiota muilta siksi, koska mut on sillä kasvatettu. Mä otin mielummin isältä luunapin kuin äitin jäätävän raivon. Se raivo satutti enemmän, se saa mut edelleen kerjäämään hyväksyntää. Perhana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti