Hartiat jumissa eilisestä pullonpalautusoperaatiosta. Kolme kilmetriä kantaa kolmea pussia lasipulloja näemmä tuntuu jossain. Eilen myöhään havaitsin itseäni näkertävän ajatuksen, pääsiäisen jälkeisen viikon torstaina oli ohjelmistoa, Lässyttäjä-Täti. Joten, tänään kipitettiin aavistus myöhästyneenä polille ja mentiin Lässyttäjä-Tädin vastaanotolle. Mä olen mennyt eteenpäin, BDI näytti pisteitä 29, alhaisemmat kuin aika päiviin, oltiin alle kolmenkympin jopa. Enpäs muistakkaan koska olen alle kolmeenkymmeneen vetänyt BDIn.
www.terveysportti.fi/xmedia/pgr/100.012.html
Siinä muun muassa yksi sivusto, jossa kyseinen testi, jos tahtoo sen tehdä.
BDI on aika karu tapa määritellä masennuksen aste. Myös siksi, koska siinä olevat vaihtoehdot eivät välttämättä ole toistensa vaihtoehtoja, eikä testi huomioi epätyypillistä oireilua, kuten painonnousua tai nukahtamisenvaikeuksia. Noh, tästä on purnattu aiemminkin. Jätän tällä kertaa aiheen käsittelyn.
Lässyttäjä-Täti oli tänään vähemmän lässyttävä kuin aikaisemmin. Eihän se siitä puhetavastaan mihinkään pääse, mutta jostain lauseista saattoi kuulla häivähdyksen siitä, että sillä on olemassa ihan asiallinenkin puhetapa. Sellainen, jossa se ei suhtaudu potilaaseen kuin vajaamieliseen (jota sitä tietenkin siinä tilanteessa, jokseenkin on, vailla mieltä). Se lässyttäminen vaan on sen ammatilliseen rooliin kuuluva tapa puhua. Noh, asiallisin käynti tähän astisista. Täti laittoi saikut elokuun loppuun, mikä on helpotus, mun kesän rahatilanne on siis nyt selvä, eikä tarvitse murehtia siitä. Se uusi reseptit ja nyt on homma lääkärin kanssa toistaiseksi kunnossa.
Maanantaina Juttutädin luona on sitten uudet kujeet, kun potilaan täytyy saada suu taas auki. Nyt mulla on tunne, että ei ole hänelle puhuttavaa, sellaista jutustelutarvetta ei ole, enemmän olisi tarve ihan hardcore terapioinnille. Sitä kun on tänä keväänä saanut avattua itselleen esimerkiksi tuota raiskaushommaa ihan uusilla tavoilla, olisi tarve ihan oikeasti puhua niistä isoista jutuista.
Lässyttäjältä lähtiessä mietin mitä teen ja löysin itseni seisomasta bussiasemalta tuijottamasta tyhjyyteen. Ajatukset kierteli sen ympärillä, että mitäs jos laittaisi monon toisen eteen ja kävisi Kelassa jätttämässä hakemukset kesäksi, olisi senkin asian sitten hoitanut. Mä huojuin, en mene, menen, en mene ja lopulta kiskaisin itseni liikkeelle. Kelassa kirottua läpyskän täyttöä, kunnes tajusin, että jestas, täällä ei ole ketään, mähän voisin mennä ihan tuohon luukulle ja kysyä mitä mun kaikille asioille ihan oikeasti kuuluu.
Kelassa oli ystävällinen setä. Setä oli asiallinen ja kertoi tietoni saatuaan että eilen oli tehty mulle päätös. Eli päätös oli kielteinen, toisin sanoen kun Lässyttäjä-täti laittoi mun B-lausunnon Kelaan sanottuaan mulle ettei laita sitä, kuulin siitä vasta jälkikäteen. Mulle tuli sitten pyyntä jättää hakemus, joka aiheutti karmeaa vastustusta mussa. En tahtonut. Viime viikolla sain hakemuksen tehtyä ja vietyä luukkuun, se ei ollut kuitenkaan nyt sitten ehtinyt siihen käsittelyyn, joten siitä tuli se hylätty. Noh, nythän se setä teki tämän päiväisen hakemukseni perusteella oikaisun ja asia menee uuteen käsittelyyn. Viime viikolla tuskassa vääntämäni hakemus on siis turha. Mutta eipä tuo haittaa, tätä on byrokratia. Mä kyselin sedältä kaikki mieleenjuolahtavat kysymykset ja totesin vihdoin toistaiseksi voivani luottaa että olen Kelan kanssa tällä hetkellä sujut. Kelaan en luota koskaan sataprosenttisesti, mutta mulla pitäisi olla nyt kaikki syyt uskoa, että olen tehnyt kaiken tarvittavan ja saan sitä myötä positiivisen päätöksen ja rahaakin jossain vaiheessa. Seuraavan asian pitäisi siis olla asumistuen tarkistamisen hakeminen, jonka teen todennäköisesti siitäkin huolimatta, että tulot eivät muuttuisi olennaisesti. Tämä olennaisesti oli siis joko 300 euron kasvu tai 150 euron lasku tuloissa. Minimitoimeentulotuella eläneenä kumpikaan ei todennäköisesti tapahdu.
Mutta näin. Mun pitäisi olla huiman tyytyväinen tähän päivään. Mä vaelsin taas kaupungilla ja löysin itseäni seisoskelemasta sieltä täältä. Naurettavaa. Mä en näytä mielenterveysongelmaiselta, mutta miettiihän sitä jos joku sattumalta huomaisi mut. Eihän sillä tietenkään väliä ole. Mä vaan huomaan, etten tahdo tyhjään kotiini. Kaikkein mieluiten istuisin bussi- tai juna-asemalla, mutta en vielä ole päässyt siihen pisteeseen, että uskaltaisin. Mä nautin siitä jotenkin. Ihmiset tulee ja menee, ne odottaa, niillä on kiire, mä tahtoisin istua ja piirtää tai lukea kirjaa, mutta nolottaa, mitä ne bussikuskit ja konduktöörit siitä tuumisi. Samat äijät/akat ne kuitenkin siellä pyörii töissään. Edestakaisin samoja linjojaan, kun parhaat paikat on sellaisia, jossa on hyörinää ja joista näkee kauas, mutta samalla tulee nähdyksi kyllä. Ei tämä niin iso paikka ole, ettei tulisi huomatuksi. En ole saanut sitä "mitä väliä"- vaihdetta siihen asiaan.
Mä vaan tahtoisin jonnekin, missä on paljon ihmisiä ja vähän mahdollisuutta joutua tekemisiin toisten kanssa. Asemalla kaikilla on niin kova kiire yleensä, ei siinä ehditä jutella. Ja tahdon olla ulkona, puistoissa ei tapahdu tarpeeksi, että voisin hautautua ihmisvilinää, enkä vain ole löytänyt muutakaan paikkaa. Terasseille täytyy ostaa jotain, eikä mulla ole rahaa ja mä en oikein tahdo sellaiselle aidatulle karjajuottolalle istumaan. Siellä on toisia, jotka kanssa vain istuu ja juttelee keskenään. Ehkä mä huomenna uskallan istua siinä mun lempparipenkillä ja vain lukea, en välitä siitä vaikka samat bussikuskit ajaa siitä kertatoisensa jälkeen. Mitäs se niitä kiinnostaa? Piru vieköön, juoruavat sitten varikolla, että oletteko huomanneet sen yhden hullun naisen, joka istuu aina siinä penkillä lukemassa ja katselemassa ihmisiä. Mitähän se siinä kyttää? Se on niin juurikin sen vastaista mitä tahdon, tahdon olla paikassa, jossa on anonymiteettia, kiirettä, vilskettä, ihmisiin katoamista, ei sitä että tulee merkille pannuksi. Mä tahdon kadota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti