Template-helvetti

Pöydällä, mummolta saadussa mukissa kupillinen kylmää kahvia. Koneella kansiossa ladattuna nippu templateja, joista mikään ei näytä hyvältä tai edes toimi halutulla tavalla. Huonekasveissa asuvista pienenpienistä mikrokärpäsistä lentää yksi silmään ja muistuttaa, että ne kirotut purkit ja multa on edelleen ostamatta. Varpaat ovat jäässä ja päänahkaa kutittaa sen oma rasvaisuus. Naapuri kuuntelee jo kolmatta tuntia samaa kappaletta ja maksimaalinen kyllästyminen kaikkeen alkaa uhata blogistia. Päivän pilvisyys muistuttaa harmaudessaan syksyä, juuri nyt se tuntuu pahalta. Templateksi valikoituu lopulta jotain yksinkertaista ja harmaata. En oleta tämänkään taustan miellyttävän minua pitkään. Sen tyttömäisyydessä on jotain hiukan ärsyttävää.

Näin viime yönä unta autoista. Autoja oli unessa kolme. Istuin autojen kyydissä, enkä kuulunut porukkaan. Joka kerta olin vain sattumalta menossa samaan paikkaa, samaan aikaan, joten istuin kyydeissäni hiljaa ja kuuntelin ihmisten puhetta. Vain yhdessä autossa matkatessa puhuin, se oli myös ainut auto, jonka muiden matkustajien kasvot näin kaikki ja tunnistin. Ensimmäinen oli viininpunainen turvallinen perheauto, jossa matkustin sisareni perheen kanssa. Oli lastenistuimet ja se oli perheauto paitsi malliltaan myös käytöltään. Siinä kyydissä minulla oli siskon nuorempi tyttö sylissä. Tyttö oli muuttunut pieneksi nukeksi ja katsoimme yhdessä valtavaa puumajaa, jonka ohitimme. Ajoimme maantietä ja myöhemmin unessa peruuttelimme parkkipaikalla ja olimme lähdössä kotiin.

Toinen auto oli iso musta kallis BMW. Sen sisustukset olivat mustaa nahkaa ja kiiltävää kromia. En nähnyt kuljettajaa ja viivyin autossa vain hetken. Se ajoi minut torille, jossa odottava kolmas auto oli kaikkein mielenkiintoisin, se oli jokin vanha englantilainen historiallinen auto. Väriltään se oli hennon vaaleansininen. Siinä oli puuosia ja sitä oli huollettu hyvin. Sen omistaja rakasti sitä ja oli pitänyt autoa hellästi hyvänä vuosikymmeniä. Mustan bemarin omistaja olisi tahtonut ostaa sen, mutta omistaja ei myynyt sitä mistään hinnasta. En tunnistanut miehen kasvoja vaikka näin ne. Hän oli miellyttävän näköinen silmälasipäinen keski-ikäinen mies.

Ei mikään mielenkiintoinen uni, mutta jokin siitä teki vaikuttavan. Yleensä mieleenpainuvat unet ovat painajaisia, tämä tuntui jotenkin enemmän pohtivalta ja mietiskelevältä. Oli kuin olisin ollut pelkkä sivustaseuraaja vailla tunnekontaktia, mihinkään muuhun kuin sisareni tyttäreen, jota kohtaan tunsin unessa yhtä suurta rakkautta sekä hellyyttä kuin todellisuudessakin.

Tuntuu, että kaikki ruoka kaapissani on pelkkää valkoista jauhoa. Ei mitään terveellistä. Se on silmänlumetta, kyse on haluttomuudesta tehdä ruokaa ja syödä. Tiedän, että täytyy syödä, jotta jaksan. Syömättömyys nostaa stressiä ja heiluttelee verensokereita, joka on suoraan verrannollinen mielialaani. Syömättömyys lisää jaksamattomuutta ja nostaa ahmimisriskiä. Minä tiedän kaikki nämä, mutta syöminen on silti haastavaa. Mä en ole koskaan tahtonut olla anorektikko. Bulimian kanssa on ollut vaikeampaa. Siitäkin on selvitty, koska minussa on niin syvä viha oksentamista kohtaan. Mä sairastuin ensin ahmimiseen ja opin sitä kautta saamaan sen mielihyvän, enkä ole oppinut koskaan saamaan syömättömyydestä yhtä suurta mielihyvää kuin syömisestä. Enkä myöskään koskaan ole oppinut rankaisemaan itseäni syömättömyydella yhtä pahasti kuin syömisellä.

Lukiossa oli luokkakaverilla anoreksia. Se teki useiden kilometrien juoksulenkkejä pitkänmatikan kirja kädessään välituntisin. Mä muistan oman tuskani sen ihmisen vuoksi. Kyvyttömyys auttaa, olin itsekin huonossa kunnossa, eikä oltu silloin kovin läheisiä. Jotenkin vain kun katsoi niitä luisia kasvoja, jotka olisivat olleet kauniit jos niille olisi annettu mahdollisuus, valuin aina siihen tunnetilaan, jossa hän oli. Kai se oli se kun itsekin oli herkässä tilassa. Mä tunsin sitä samaa ahdistusta ja vihaa itseä kohtaan, olin juuri alkanut kerätä ensimmäisiä kiloja ja ahmiminen oli alkamassa. Ehkä siinä on se joku ero, miksi en sitten missään vaiheessa ole lakannut syömästä, mä aloitin syömään, koska en saanut mistään muusta mielihyvää kuin syömisestä. Se tyttö lakkasi syömästä, koska vihasi itseään, sukupuoltaan ja elämäänsä. Samoja tunteita eri lähtökohdista, eri seurauksilla.

Mä sitten ahmin kunnes pääsin hoitoon. Hoitaja tajusi, että kyse on masennuksesta enemmän kuin syömishäiriöstä. Syömiseen ei niin puututtu, puututtiin niihin asioihin, jotka sai syömään. Mä yhdistän siksi laihtumisen hyvinvointiin. Ensin tuli hyvinvointi, sitten laihtuminen. Se mikä liittää nuo asiat mun mielessäni nimenomaan tuohon järjestykseen on se, että se paino on pysynyt poissa. Se ahmiminen, jota tein silloin on poissa. Nykyinen hoitajani totesi ahmimismääristäni, että monille ne eivät edes olisi ahmimista, mutta mulle ne ovat. Mä tiedän sen eron siitä millaisia ajatuksia ja tunteita siihen liittyy. Mä pystyn välillä jopa mässäillä vailla ahmimista, erotan senkin siitä tunnetilaerosta ja pakkoajatusten puutteista.

Viime aikoina olen miettinyt sitä, että voiko se toimia toisinpäin myös. Laihtumisen seurauksena tulee hyvinvointia. Mä luulen, että voi, mutta silloin laihtumisessa täytyisi olla kyse enemmän hyvinvoinnin rakentamisesta opettelemalla pitämään itsestä huolta, välittämään itsestään, rakastamaan itseään. Silloin hyvinvoinnin pitää olla se mitattava yksikkö, ei kilon. Kilot lähtee, kunhan opin välittämään itsestäni niin paljon, että alan kohdella itseäni hyvin. Laihtuminen on itserakkautta, tavoite on terve välittäminen itsestä, terveessä ruumiissa, terveellä mielellä varustettuna.