Surkeaa

Surkeaa repsahtaa suklaaseen. Aivan typerää. Jo kahtena päivänä peräkkäin, itku sentään. Havaitsen itsessäni selvän hetkellisen mielialan parantumisen kummankin repsahduksen jäljiltä. Pystyisipä syödä pienen suklaalevynpalan tunnissa ja saada saman reaktion. Se olisi 14-16 palaa päivässä ja jatkuva hyvä mieli. Mutta eihän se niin toimi, mä en kykene syödä kerralla pientä määrää. Ja kilojen kerääntyminen olisi tosiasiallista. Ne kadonneet kaksi kiloa tulevat takaisin, ovat ehkä jo tulleet. En tahdo pilata hyvää suklaapössistä menemällä puntarille.

Millä ihmeellä tuon suklaa-addiktionsa korvaisi, kun mikään ei tunnu yhtä hyvältä. Ehkä toisen ihmisen läheisyys ja seksi on ainoita, joilla voisi realistisestikin ajatellen korvata riippuvuutensa. Luulen syöväni kuitenkin läheisyyden puutteeseen, siihen elämän tyhjyyteen ja sisällä ammottavaan aukkooni. Masennus kalvaa minua tyhjäksi, täyttää suklaalla ja sokerilla. Tunnen, ettei minussa oikein ole mitään muuta kuin komplekseja ja neurooseja.

Värjään takkia. Se pyörii pesukoneessa ja siitä tulee violetti. Haaveilin kirkkaan punaisesta, mutta kaupan hyllyssä ei ollut sellaista väriä tällä kertaa. Siellä oli vain ruosteen punainen, joten tuo on seuraavaksi paras vaihtoehto. Syvä tumma violetti. Yritän jatkaa hyökkäystäni sisälleni muuttamalla ulkoista olemustani. Uudet hiukset, uusia vaatteita, uuden värinen takki. Jos malttaisi olla syömättä typeryyksiä, kilotkin karisisivat aika nopeaan. Mähän hetkellisesti onnistuin jo, uudet vaatteet teki uuden naisen. Itseluottamus ja uskoa omaan viehättävyyteen sain hetkellisesti lisättyä.

Päivä on siis ollut kohtuullinen. Epäilen suklaan vaikutusta. Jokin outo rauha muutaman erittäin hajallisen päivän jäljiltä. Huomenna parturiin ja sen jälkeen kohti kotia. Katselin jo juna-aikatauluja. Pitäisi soittaa kesäksi työpaikkaa. Olen kutsunut kummityttöni kesällä luokseni kylään. Tyttö on kiinnostunut ihan kaikesta, joten suunnitelmissa on museoita ja kaikkea sen sellaista. Yritän ajatella tulevaisuutta sellaisenaan ilman josseja ja muttia. Arasti suunnittelen jopa tenttikirjan hakemista kirjastosta. Jos yrittäisi taas suhtautua tähän masennukseen kuin sinnikkääseen flunssaan, se menee ohi vielä joskus ja siihen asti pyrkii elämään normaalisti. Pakottaa itsensä kunnes asiat muuttuvat luonnollisiksi.

En tiedä. En tiedä. En tiedä.
Mä kaipaan sanallisia hyväksynnän, arvostuksen ja välittämisen sanoja. Rehellisyyttä tunteissa ja läsnäolossa. Tiedän olevani ihmissuhteissa sellainen, joka osaa rohkaista, kannustaa ja olla empaattinen. Se vetää ihmisiä puoleensa, olen huomannut. Minäkin kuitenkin tarvitsisin sellaista välillä. Säännöllisen epäsäännöllistä sanallista pään silittelyä ja tsemppausta. Harvempi ihminen on sitä valmis takaisinpäin sitten antamaan. Tuloksena onkin sitten ollut epätasa-arvoisia, väsyttäviä ihmissuhteita, joissa en ole pitänyt puoliani tai jos olen, olen tullut torjutuksi, ainakin kokemuksellisesti. Kunpa toiset ihmiset eivät merkitsisi niin paljon, olisi täydellisen itsekeskeinen paskiainen.