Kipuilua

Muutoksen yrittäminen itsessä on niin vaikeaa. Mä kipuilen ja kipuilen. Yritän ja yritän. Opamox virtaa kehossa, ehkä myöhemmin tulee rauhallisempi olo. Kädet lakkaa tärisemästä, happi kulkee paremmin. Ehkä hetken kuluttua olen niin väsynyt, ettei tarvitse ajatella kuolemista.

Minulle puhuminen on vaikeaa. On niin paljon helpompi kirjoittaa. Kirjoittaminenkin on vaikeaa, jos se mitä täytyy kirjoittaa on jotain, joka paljastaa itsestä jotain liikaa, kuten vaikka oma tarvitsevuus. Miten sanoa ääneen tai edes kirjoittaa, minä tarvitsen juuri nyt. Minä toivon juuri nyt, että kerrot minulle välittäväsi. Minä kaipaan juuri nyt sanoja elvyttämään sydäntäni. Olen tuskainen ja minuun sattuu. Tunnen itseni yksinäiseksi ja riittämättömäksi. En ole milloinkaan osannut kertoa kaipuustani. En ole osannut pysäyttää rakkaita ihmisiä ja sanoa, nyt minä tarvitsen. Sinun on nyt annettava minulle, koska tuntuu kuolemalta. Se perkeleen pirulainen kurkkii pajukoristaan demonin kasvoin ja tiedän että se on kietonut sieluuni tuskaisuutta.

Yritän käyttää ystäväni lankaa. Ystävä lähetti langan. Se on olemassa vain minun ja hänen maailmassaan. Se on musta ja kiiltävä, sähisee keltaista energiaa. Ystäväni lanka ruoskii pahaa ympäriltäni, se suojelee tavoilla, joilla minua ei koskaan ole suojeltu. Tiedän sen osaksi olevan oma vikani. En osaa vaatia huolenpitoa, kertoa tarvitsevani hellyyttä ja jotain jonka taakse suojautua. Minun ympärilläni on musta lanka, joka suojelee minua kaikelta. Toivon, että minulla olisi ollut lankani jo aiemmin, jotain joka suojelee.

Minä pelkään etten ikinä onnistu murtamaan pelkojani. Pelkään, että jään vikojeni vangiksi. Ikuisesti kyvyttömäksi kertomaan tarpeistani. Tahdon olla tarvittu ja antaa, huolehtia ja välittää. Tahdon rakastaa ja olla hellä. Tahdon jonkun, joka tekee minulle saman, pyytämättä.