Silmät kuivattu, räät pyyhitty.
Epävakaan persoonallisuushäiriöisen depressiopotilaan elämää. Huokaus.
Näin pari päivää tässä pilvien kerääntyvän, kuljin varpaillani, pelkäsin sitä, mitä aavistelin tulevan vastaan. Noh, nyt se on ohi. Selvisin hengissä pahimmasta. Huomaan, ettei perusasiat ole mussa muuttuneet vieläkään, mä en edelleenkään etsi ketään rinnalleni epätoivoisesti, enkä edelleenkään ole valmis tyytymään keneen tahansa. Enkä mä edelleenkään huoli itselleni ketään, joka etsii epätoivoisesti tai tyytyy kehen tahansa. Mä en ole IKINÄ ollut kuka tahansa, en nyt, eikä koskaan aikaisemminkaan. Sen verran tiedän.
Mietin nyt miten lakata tahtomasta jotain, mitä ei saa. Miten sellainen tehdään? Mä olen pohjimmiltani järkevä ihminen, kaiken helvetillisen tunnemyrskyjeni alla. Tiedän niiden olevan pelottavia katsoa sivusta, herran jumala, pelkään niitä itsekin. Mutta silti... Mä en ole tyhmä. Osaan mäkin laskea ihmisten tekoja, sanoja ja käytöstä yhteen ja joskus oikeinkin. Sitä tietenkin pelkää, että siitä tulee se kaikista vittumaisin juttu, eli se itseään toteuttava ennustus. Määritelmä, jota olen alkanut vihata.
Mä olen aloittanut demonien metsästyksen. Selkeää vitutusta havaittavissa, mikä helpottaa hommaa. Paremman elämän puutteessa elän nyt tätä, mutta nyt ottaa sen verran päähän tämä maailma ja kyvyttömyyteni tehdä normaaleja, arkisia asioita, että taidanpa sekoittaa omaa pakkaani jotenkin. Oikeasti tekisi mieli hirvittäviä äpäräkännejä, mutta taidan tyytyä johonkin enemmän riskialttiiseen kuten kahviin. Mä opin vielä, vittu niin mä opin vielä miten nämä asiat tehdään. Saan itseni sellaiseen kuosiin, että saan kiihkeyteni ja epävarmuuteni hallintaan taas. Jatkan laihtumistani, mitä piti tänään juhlia suklaalla, Luonnollisesti. Mä olen vielä se itsevarma, älykäs, ystävällinen, huumorintajuinen, kaunis nainen, jollaiseen mulla on kaikki edellytykset.
Mä en ole epätoivoinen, enkä ole koskaan aikonutkaan tyytyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti