oli ilo, ilo oli

On revittävä riemua niinkin vähäisistä asioista kuin seitsemästä tunnista lääkkeetöntä unta. Jotenkin eilen heräsin lopullisesti tuon opamoxin kanssa, mä olen miettinyt sitä koukkua niin paljon. Varonut, kärsinyt mielummin ahdistusta ja yrittänyt kehitellä itselleni suojamuureja ja tekniikoita, kuin syödä nappeja. Se on ollut mun tapa sairastaa, ehkä se on ollut tehdä asiasta vaikeampaa kuin se onkaan kieltämällä itseltään lääkinnällisen helpotuksen. Ehkä sekin on tapa rangaista itseä, kärsi sitten kurja jos kerran tahdot kärsien elää. Toisaalta näin tunteellisesti epävakaana ihmisenä, joka tulee niin nopeasti riippuvaiseksi, riippuvuuksista eroon pääsy on vaikeaa.

Milloin jostain helpottavasta asiasta tuleekin taakka? Milloin pilleri alkaa lisätä ahdistusta sen helpottamisen sijaan? Kun mielihyvän tunteminen on häiriintynyt muutenkin. Mulle lääkärit näyttäytyvät pillerisaarnaajilta. Kukaan hoidostani vastuussa olevista ihmisistä ei olisi milläänsä, vaikka käyttäisin huomattavasti enemmän lääkkeitä, ne jopa suosittavat sitä. Se tuntuu niin väärältä lähtökohdalta. Mä en halua nappirallia, mömmökarnevaalia, josta tulisin kärsimään koko elämäni. Miten niistä sitten pääsee eroon? Mä en sairasta psykoosia tai skitsofreniaa, en sellaista kaksisuuntaisuutta, joka vaatii jatkuvan lääkityksen pitääkseen mut kiinni todellisuudessa. Mä olen vain masentunut. Mun mummo söi vahvoja psyykelääkkeitä viimeiset vuodet elämästään ja tärisi sitten parkinsonin taudissa myös. Mä en tahdo. Mä tahdon kestäviä ratkaisuja, on se nyt vittu, kun järkikin sen sanoo, että mun ongelmalle ei ratkaisuja purkista löydy. Ei se löydy pullosta, tavaroista, suklaasta, ruuasta,...

Kuka on luvannut, että elämä on helppoa? Kuka on sanonut, että mulla on oikeus yhtään mihinkään? Kuka on väittänyt, etten voisi ratkaista näitä ongelmiani älylläni ja luovuudellani pysyvästi? Kuka sanoo, etten voisi saavuttaa asioita tekemällä työtä? Miksi minä en pystyisi? Koska olen tähän asti epäonnistunut... Se, että olen jo paljon tehnyt, ei tarkoita, että olisin tehnyt oikeita asioita. Ihmiset voivat tehdä suorastaan vuosisatoja asioita väärin. Ihmiset voivat uskoa perättömiin asioihin vuosituhansia. Perkele kun vituttaa.

Tahtoisin loman. Tahtoisin olla hetken yrittämästä ratkaista elämääni. Eilen oli pieni tauko. Ystävä oli kylässä. Puhuttiin asiaa, mutta enemmän asiatonta. Eilen tuntui pienen hetken siltä, miltä tunnen itseni terveenä. Huumorintajuisena, nokkelana, viehättävänä, välitettynä ja rentoutuneena. Tein ruokaa ja nautin siitä miten sain istua jonkun kanssa pöydässä syömässä yhteistä ateriaa. Ystävä kirjoitti esseetään, minä nautin siitä, miten ei tarvinnut olla yksin. Välillä muotoiltiin lauseita yhdessä, keskusteltiinkin. En minä tiennyt niistä asioista mitään, mutta tunsin helpotusta kun huoneessa oli joku, joka höpötteli. Kun ystävä oli saanut tehtävästään tarpeeksi keskusteltiin vakavia tarpeestani päästä terapiaan, ahdistuksesta, minäkuvastani. Sitten etsittiin netistä asioita, joita oltiin toisillemme tahdottu näyttää, kaksi nettiriippuvaista. Kunpa aina voisi olla kuten eilen oli. Joku rakas ihminen siinä jossain vieressä jakamassa hetkiä. Kiitos eilisestä.

Miten siis osata päästää hetkeksi siitä kuumeisesta tarpeesta kuntoutua. Päästää asiat olemaan rauhassa keskeneräisiä, antaa kaaokselle tilaa ja vapautua itse tarpeesta organisoida ja hallita. Mulla on lista asioita, joita pitäisi tehdä. Tärkeitä asioita. Raha-asioita, lääkeasioita, opiskeluasioita, kotiasioita. Olen päästänyt irti niistä kaikista, päästänyt ne menemään keskittyessäni hallitsemaan sisäistä kaaostani. Tänään päätän nauttia niiden asioiden tietoisesta irtipäästämisestä. Teen tietoisesti päätöksen, etten jaksa niitä, vaan teen jotain miellyttävää. Pääsin ylöskin niin varhain, joten aikaa on. Ja jaksamista, koska takana on ne seitsemän nukuttua tuntia. Lähden ulos ja teen jotain kivaa. Päivällä on siis kaksi tavoitetta, jotain kivaa ja päivä ilman opamoxia.