Ihmeellinen elämä: Ei sitten väsytä ei

Hurrrrrjan mukavaa oli tänään mennä rouva psykopatologille ja ilmoittautuessa havaita, että se pirun sössöttäjä ei ollut muistanut merkitä aikaani mihinkään, joten toimistosihteeri siinä riemastuneena etsii nimeäni turhaan papereista. Kun muutenkin on niin ihanaa mennä psykiatrin vastaanotolle. Samainen toimistosihteeri sitten käskee istumaan ja minähän istun, istun, istun ja istun. Kiireinen poliklinikka hyörii ympärillä. Se poliklinikka on siitäkin kirottu, että siellä on vain pari hassua paikkaa istua. Siinä istuessasi näet kaiken, kuulet kaiken ja samaan aikaan sinut nähdään ja kuullaan. Selvennökseksi huomautan, muunlaisia paikkoja kuin edellämainitut istumapaikat siellä ei sitten olekaan. Toimistosihteeri jossain vaiheessä käy henkilökunnan tiloissa kertomassa rouva sosiopaatille, että sille on asiakas. "Asiakas, minulleko?" Kajahtaa yhtä leveän kuin pitkän psykolekurin ääni? Toimistosihteeri siinä vaiheessa epäilemättä kuiskii minun näyttäneeni ajanvarauslappua, jossa on rouva psykoananalogin omin käsin kirjoittama aika ja paikka tapaamisellemme. Rouva nuppitohtori kajauttaa: "pyydä odottamaan vielä viisi minuuttia". Toimistosihteerin kasvoilta voi lukea ilon ja riemun (sarkasmia) hänen tulessaan sanomaan, että lääkäri ottaa pian vastaan. Minä kihisen. Tervettä raivoa sentään, olen palautumassa.

Se lääkäri on hiukan asiallisempi, edelleen se kohtelee oudosti. Tällä kertaa se oli sekoitus mikroskoopin alla olevaa outoa koiperhosta ja sitä tuttua turvallista alentuvuutta. Kotiin päästyäni tosin huomasin vahingossa laittaneeni paidan, joka on jonkin verran läpinäkyvä. Mietin, mitäköhän johtopäätöksiä se nainen siitä mahtoi tehdä. Kaiken lisäksi rouva Läkare kilisyttelee homoseksuaalisuuden tunnistus kellojani tavallista tiuhempaan. Oikeastaan sen naisen kanssa mun tutkani soittaa lehmänkelloa kuin päässä olisi keskieurooppalaiset hiihtokisat.

Huomenna kotikotiin. Jutustin tyttöjeni kanssa. Neiti 8 oli onnellisen oloinen, etenkin kun täti on tuomassa sille kasan lempilehtiä ja yhden kirjan. Neiti 4 taas on aina alati ihana. Yritin saada sitä sanomaan mitä tahtoo synttärilahjaksi. Mitään toiveita ei neidillä ollut, kaikkea kuulemma on, ei haluta tai tarvita mitään. Lopulta kun kyselin, niin neiti totesi, nalleja ja nukkeja on tarpeeksi, mutta kirjoja ei ole. Ei kuulemma ole edes sellaista pupukirjaa, missä Töpöhäntä hyppelee. No niin, seuraavaksi sitten aletaan metsästää pupukirjoja jossa Töpöhäntä hyppelee.

Mä olen elämässäni matkustanut junassa niin lukemattomia kertoja. Silti edelleen ahdistaa valtaisasti jokainen kerta. Ei ole vaihtoja, ei ole mitään ihmeellistä, valmiiksi ostettu lippu ja kaikki. Silti sellainen tukahtunut tunnelma. Hieno kyky saada aikaan itsessään tällainen paniikki. Aikataulullisesti olen saanut huomispäivästä ihan painajaisen. Älytöntä. Järjetöntä.

Luen muuten kirjaa. Tämä on hieno edistysaskel, en ole hetkeen kyennyt lukea mitään, edes kevyttä. Terry Pratchett ja Neil Gaiman: Hyviä enteitä. Mietin sitä lukiessa, että vaikka se on aivan loistava kirja, miten ihmeessä ne miehet ovat sen kirjoittaneet. Kummankin pää ja ajattelutapa on niin erityinen ja ainutlaatuinen. Miten ne on tehneet sen yhteistyön? Siis käytännössä? Neilin talo on muuten käytännössä lähimpänä unelmataloani ulkopuolelta mitä olen koskaan nähnyt.