Anteeksi

Varpaita palelee. Ulkona paistaa aurinko. Päätä särkee ja eiliset opamoxit tekevät olosta pöpperöisen. Totean olevani väsynyt ja kyllästynyt. Koirat nukkuvat. Mietin mitä tehdä. Jonkinlaista suunnitelmallisuutta täytyisi hankkia. Aloittaa jostain. Elämästä tulisi kai karsia ne asiat, jotka eivät tee hyvää. Karkit, suklaat, piilorasvaiset ruuat, huonot tavat, liiallinen vaativuus ja herkkyys, väsyttävät ja hajottavat ihmissuhteet. Paljon pitäisi muuttaa, enkä ole vielä koskaan onnistunut muuttamaan mitään nopeasti. Elämä on muuttunut silmänräpäyksissä, mutta itse en ole onnistunut tekemään äkkinäisiä koko elämää koskettavia muutoksia omasta tahdosta.

Pieniä muutoksia siis. Ruokavaliota olen parantanut. Ei mitään valtavia lipsahduksia sen kanssa ole ollut ja ajattelin sitä jatkaa. Ymmärrän, ettei suhteeni itseeni tule sillä välttämättä muuttumaan, mutta onpahan jotain mihin keskittyä. Syyllisyyden tuntemista pitäisi vähentää. Tällä hetkellä mun hautakiveen tulisi kirjoittaa Anteeksi. Se jotenkin summaa kaiken. Anteeksi. Anteeksi kaikesta, aivan kaikesta. Anteeksi, etten vaatinut. Anteeksi, että vaadin. Anteeksi, etten antanut. Anteeksi, että annoin. Mikään ei oikein onnistu, jäljellä on aina tunne jostain joka menee pieleen. Vaikka päällisin puolin asiat ovat kunnossa, minä pyytelen anteeksi.

Ylikehittynyt syyllisyyden tunne. Anteeksi asioista, joille en voinut mitään. Anteeksi asioista, joille en huomannut maahdollisuuttani vaikuttaa. Anteeksi asioista, joita yritin parantaa. Anteeksi, että juutuit minuun kun maailma on minua parempia täynnä. Anteeksi, että sattuma toi minut sinulle, eikä jotakuta muuta. Olen kovasti pahoillani.

Tarkoitus ei ole koskaan minulle pyhittänyt lopputulosta. En vielä ikinä ole löytänyt lohtua pyrkimyksestäni hyvään. Jos kykenisin ohittamaan jonkin osan pilalle menemisestä alkuperäisen tarkoitukseni ja joskus jopa lopputuloksen positiivisuudella, elämäni olisi helpompaa. Mun perfektionismini näkyy siinä ehkä parhaiten. Vaikka lähtöpiste ja päätepiste ovat onnistuneita, koko prosessin tärkeimmäksi seikaksi nousee jälkikäteen, matkalla tapahtuneet erheet. Minulle ne ovat oppimiskokemuksina sellaisia, joista en kykene päästää irti. Miksi näin on? En osaa sanoa, miksi arvoni ihmisenä riippuu siitä. Voin järjellisesti todeta, että oma kykyni olla joustava, sopeutuva ja oppia prosessin aikana erinomainen ja hyvä puoli minussa, mutta sekään ei pelasta. Luulen, että kyseessä on epäluottamus ihmisiin. Ei oikeastaan edes ihmisiin, vaan läheisiini. Mä uskon ihmisten hyvyyteen, mutten usko läheisteni kykyyn rakastaa, välittää, huolehtia ja suojella minua kun elämä kolhii ja teen virheitä. Jotain perusturvallisuuden puutetta kai. Ymmärrän sen oikeastaan hyvin jos ajattelen elämääni. Niin kutsutuissa todellisissa hädän hetkissä, sitä on kokenut jäävänsä yksin. Hetkinä, jolloin on ollut kaikkein puollustuskyvyttömin on ollut yksin. Niitä hetkiä, jolloin on ollut heikoilla ja joku läheinen on suorastaan aiheuttanut sen tai vain lisännyt tuskaa, on hyvin vaikea edelleenkään ajatella.

Kaikki tämä on niin subjektiivista. Omat kokemukseni kalpenevat muiden rinnalla. Huomaan pyytäväni sitäkin anteeksi. Kun joku kertoo kokemuksistaan, joissa hylkääminen ja vahingoittaminen ovat olleet vielä pahempia, yritän löytää oikeutusta tunteilleni. Miksi minun selkäni katkaisemiseen tarvittiin niin vähän. Tunnen paljon ihmisiä, joiden tarinoita kuunnellessa mietin omaa mitättömyyttäni ja taas pyydän anteeksi. Anteeksi, etten kykene selvitä asioista, jotka suhteutettuna ovat lastenleikkiä.