Takku

Massiivinen migreeni eilen. Minua nokkelammat olis varmasti osanneet laskea kaikki oireet taas yhteen, stressi, kuukautiskierron vaihe, unettomuus kausi takana, edellisenä yönä/päivänä nukuttu liikaa, leuan ihon kunto, lihasten jäykkyys, mielialan heittely ja itkuisuus, suunaton ahmimisen tarve, kipeät leukalihakset, takana stressaava ajanjakso, mutta tämä nainen ei. Täytyy tunnustaa että olen lääketakussa. Migreenin vaikeusaste oli eilen päivystykseen hakeutumisen tasolla, mutta kun päivystykseen on niinkin pitkä matka kuin nelisen kilometriä ja matkan varrella olisi kaikenlaista estettä ylitettävänä, kasasin migreenilääkkeistä ja rauhoittavista sekä unilääkkeistä sievän kasan, jonka löin naamaani kerta heitolla.

Sitten piti maata liikkumatta kunnes jokin coctailin osasista tai koko lasti taivutti uneen. Nyt 14 tuntia myöhemin olen edelleen sekava lääkkeistä. Kävely on horjuvaa ja lihaksia on mahdoton liikuttaa tavalla, jolla niitä pyydän. Kirjoittaminenkin on siksi vaikeaa. Kaikki A kirjaimet ovat ensin capslockin lyöntejä. Pää tuntuu hyvin raskaalta. Tänään en tule pystymään tekemään yhtään mitään.

Jos voisi lahjoittaa ne mun ajatukset tai edes ne vähäiset voimat, joita oli tälle päivää suunnitellut olisi hyvä. Voisin lähettää telepaattisesti paketin, tässä, tämä oli minun päiväni, siitä ei tullut mitään, käytä sinä kaikki se energia, jota en nyt pysty käyttää.

Harmittaahan se. Jos olisi kyennyt päivystykseen, ne olisi lyöneet piikin perseeseen, rauhoittavat suuhun, olisi nukkunut kaksi tuntia ja lähtenyt terveenä kotiin. Tänään olisi voinut tehdäkin jotain. Se vaan on hyvin vaikea tehdä yksin. Kun ei kykene pitää silmiä auki tai kiinni ja hengittäminenkin sattuu, on mahdoton soittaa puhelimella taksia. Saati se ilmoittautuminen Päivystykseen päästyään tai kun kirkkaiden loisteputkien alla pitäisi istua ja odottaa pääsyä vastaanotolle. Siinä on niin paljon liikaa tehtäväksi kun on yksin. Joten, tämä on siedettävä nyt, ylilääkitty hervoton nainen. Ruikuti, ruikuti, vali vali.