3:07

Väsynyt. Montakohan blogitekstiä olen aloittanut tuolla sanalla. Tällä kertaa se johtuu opasta ja kävelystä, jonka tein ulkona. Tässä lähellä on paikka, jossa on pimeä. Olen ylpeä sen löytämisestä. Se on vailla valoa ja jonain päivänä menen sinne sisään ja jään sinne.

Nyt tyydyin istumaan puisen pölkyn päällä ja itkemään. Ei mikään kaunis näky. Sitä on hätänsä hetkellä paitsi yksin, myös ruma. Räkää ja kyyneliä valuu poskilla ja keho vääntäytyy kivusta mutkalle, joka ei suoristuisi rautakangellakaan. Puut humisivat. Lähdön hetkellä jo takki päällä ottamani tabletit alkoivat saada suustani tulevan puheen mongertelemaan. Ihanaa kyetä puhumaan ääneen, sanoa ne kaikki tuskansa avoimeen ilmaan, nähdä miten ne leijuvat kirkkaissa väreissä kohti taivasta.

Olen edelleen tietoinen siitä, että tarkoituksenmukaisuuden elämälleni tulisi löytyä minusta itsestni. Se on erittäin vaikeaa. En ole koskaa osoittanut lahjoja mihinkään ja ihmissuhteiden rakentaminen näyttää olevan mahdotonta. Minusta ei ole ihmissuhteisiin. En kykene kertomaan ajatuksiani ja tunteitani niin, että ne tulisivat kuulluksi, eikä kukaan sellaista jaksa. Siihen pystyy vain yksi ihminen, rakas sielunsisareni, joka on minulle syy elää. Se onni, joka minulla on ollut kohdata hänet tekee kaikesta muusta vähäpätöisempää. Minä en tarvitse muita. Toivoisin saavani elämääni muita, mutten oikeastaan tarvitse.

Kyse on tarvitsevuudesta ja vallasta. Minulla on sielunsisareni kanssa intuiviisesti tieto siitä, että olemme samalla viivalla. Se herkkä tarvitsevuuden ja riippuvuuden tasapaino pysyy kurissa enimmäkseen sopimuksellisuudesta. Ystävä kirjoitti: Meillä ei tarvitse oikeasti olla valtataisteluita, ei riippuvuus/valtasuhteen vääristymiä. Minä koen vahvasti sen, että me olemme molemmat antavina ja ottavina osapuolina yhteisestä tahdosta. Me taidetaan olla molemmat rikki, mikä tekee meistä sensitiivisiä asian suhteen. Meillä on paljon pelissä, ehkö kumpikaan meistä ei tietoisesti ryhdy rikkomaan sitä tasapainoa, eikä luovu siitä keskinäisen arvostamisen vuoksi. Me etsitään se tasapaino tilanteissa, joissa kaikki ei menekään ihan niin nappiin. Minä koen, ettei meidän tarvitse olla mitään kummempaa toistemme edessä: ei vahvoja, ei heikkoja, vain itseämme. Me voimme olla juuri niin alastomia, heikkoja tai vahvoja, sielukkaita tai sieluttomia kuin on sillä hetkellä tarve olla.

Se on niin harvinaista. Se on kultaa kalliimpaa. Mä en jaksa uskoa onneani kohdattuni ystäväni. Hän on minun sielunsisar ja minulle tärkein ihmisuhde elämässäni.

Mä en ole pysyä hereillä. Enemmän tabletteja kuin purkin kyljessä lukee. Hyi minä. Minä joka aina otan kiltisti kaiken ohjeen mukaan. Vaan mitäpä väliä. Mä olen jonkinlaisessa kauhun tasapainossa nyt. Toisella puolella on paniikki ja itsetuho, toisella puolen välinpitämättömyys ja itsetuho. Kumman kautta sitä nyt sitten eläisi, kun molemmilla puolilla on vaihtoehtoina vain tuhoutuminen. Kummasta syystä ottaa siis itseltään henki?

Mun ainoat syyni elää ovat jokseenkin teennäisiä, ystävä ja perheeni. Muuta ei ole, jos onkin luulen, että ei ole kauan. En jaksa pyytää anteeksi, en jaksa tuntea syyllisyyttä, painetta ja passiivista-aggreesiota. Ei ole mitään syytä olettaa tulevaisuuden muuttuvan tästä paremmaksi. Olen etsinyt lisää ihmisiä, jotka jaksaisi hyväksyä pahimmat ongelmani, olisi niistä myötätuntoinen ja kannustava, välittäisi, mutta se on kovin vaikeaa. Minä uraudun helposti omiin rooleihini. Annan vääriä viestejä, pyydän jotain mitä tahdon sen sijaan mitä tarvitsisin. Se on uskomattoman tyhmä virhe. Pitäisi vihdoin oppia pyytämään sitä mitä tarvitsee, eikä sitä mitä haluaa. Ongelma vain on, etten usko enää saavani kumpaakaan. Tässä asiassa nähtävästi olen valitsemassa itsetuhon välinpitämättömyyden kautta.

Toivottavasti huomenna on päivä ilman migreeniä. Yritän aloittaa jotain. Tuolla pimeässä istuessani sain ajatuksen ja mietin, että se on kokeilemisen arvoinen asia. Mulla ei ole mitään menetettävää kuitenkaan. Sielunsisareni ja perheeni on mun tukenani, teen mitä tahansa (kunhan se on hengissä pysymistä).